what is love?

moi taas! tänään oon... tai no ihan vuosiakin oon miettiny sellasta asiaa että mitä rakkaus on? huhhuh, se saa kyllä miettimään. Olen sellainen, että jos minulla on sydänsuruja tai paha olo niin kirjoitan kaiken ylös aina tietokoneelle, ja noin kuukauden jälkeen luen sen, mitä sillon kyynelsilmässä olen kirjoittanut. No.. tänään avasin yhden näistä minun kirjoituksista ja luin sen. Wow! se kyllä åpisti taas miettimään, ja siks halusin jakaa sen nyt tänne. Teksi on aivan sama, kun se mitä silloin olen kirjoittanut, mutta olen vain korjaillut pieniä väärinkirjoituksia.

"  Oon ikäsekseni kokenu tosi paljon hyviä ja huonoja hetiä ja siitä huolimatta oon saanu itteni aina kokoon kypsempänä ja vahvempana ja ennen kaikkiaan entistä itsevarempana. Yleensä tapahtumat ja murheet ovat olleet suhteisiin tai poikiin liittyviä asioita. Voin sanoo iha suoraan etten todellakaan tiedä mitä rakkaus on, vaikka luulen niin. Sanon rakastavani jotakuta, mutta en edes tiedä miksi. Minun on vaikea luoda uutta suhdetta sillä olen pettynyt monesti ja sitä enemmän niitä ''exiä'' kiertynyt jonka takia olen entistä turhautuneempi, en oiken tiedä valitsenko aina väärin? vai olenko vain huno tyttöystävä? Etenenkö liian nopeasti? En tiedä...

Vuonna 2015 ennen vappua tutstuin poikaan, jonka kanssa lähestyin aivan eri tavalla kun aikaisemmin keneenkään poikaan. Tuntuu... tai no siis asiahan on niin että olen ollut useasti hyvin äkkipikainen, mutta nyt en ollut. Mutta nyt kun seurutelu on alkanut, itken päivittäin, aivan joka päivä, tälläkin hetkellä. En tiedä, että pelottaako minua vai onko se sitä etten pysty rakastamaan itseäni, joten miten pystisin ketään muutakaan.

 Pelkään, pelkään itseäni älyttömästi. En halua olla kenellekkään läheinen, en halua enään rikkoa itseäni, mutta silti tuntuu että tekisin sitä kokoajan. Olen suhteessa missä haluankin olla ja tykkään poikaystävästäni TODELLA paljon, mutta kun kysyin häneltä: ''oletko mielestäsi hyvä poikaystävä?'' Hän vastaa, ettei tiedä onko vai eikö. Kun soitan, minulla pitää olla jotain asiaa tai muuten ei oikeastaan ole ''järkeä'' edes puhua. Olen ihmisenä todella herkkä, mutta en pysty puhumaan murheistani kovin helposti, ja kun puhun, tuntuu että valitsen aina väärän ihmisen kelle avaudun eikä siitä tunnu olevan silloin mitään apua. Peitän pahan oloni todella, SIIS todella hyvin ja se on alkanut tuntumaan pikku hiljaa aika raskaalta. Minne se iloinen, aurinkoinen ja kaikkien kaveri Venla on kadonnut, kysyn minä itseltäni? Tuntuu etten iloitse mistään, haluan olla vain huoneessani verhot kiinni enkä koe KETÄÄN ystääksi tai varsinkaan läheiseksi ystäväksi. Tottakai on ihmisiä kenen kanssa puhun ja oleskelen, mutta jotenkin en saa heihin syvää yhteyttä. En tapaa enään sukulaisiani, muutakuin jouluisin. Olen laittanut kaiken onneni yhden pojan varaan. Nojaan vain häneen ja pelkään sen onnen lähtevän ja vievän minun koko onneni. "

... wow, oli todella karua testiä nyt minun mielestäni. Tuliko teille mietteitä?

- Venla

viattomalle vääryyttä

Moikka. oon Venla ja asun perheeni kanssa Espoossa. oon just täyttäny 17 vuotta ja halusin alkaa kirjottaa julkista blogia ehkä vähän henkilökohtasistakin asioista, mutta silti asioista jotka varmasti mietityttävät monia ihmisiä. Olen kova mietiskelemään asioita ja musta olis tosi siistä saada kuulla muittenki ajatuksia ja mietteitä vaikka niistä jutuista mitä mä ajalleten ja pohdin ihan liikaakin. Mun kirjotukset saattaa olla tosi sekaviakin välillä koska kirjoitan melkeenpä kaiken mitä mun aivolohkot tuottaakaan. 

Mutta siis, musta tuntuu että mun esimmäinen aihe on tosi yllättävä varmasti monelle mutta se pisti mut tosi paljon miettimään ja avas suuresti silmät, niin sen asian ''sanominen ääneen'' saattaa helpottaa minua.

Mulla on siis iso veli joka on armeijaiässä just nyt (en halua sanoa hänen oikeaa nimeä täällä, mutta kutsun häntä Eetuksi tässä kyseisessä kirjoituksessa). Asiaan: Mun veli Eetu on maailman hyväsydämisin ihminen kenet tunnen, ei satuttais edes kärpästä. Ollaan Eetun kanssa täysin yö ja pivä persooniltamme, eikä siltikään juuri koskaan riidelty nuorena saatika sitten nyt vanhana emme todellakaan IKINÄ riitele ja autamme lähes aina toisiamme. Mutta silti muuten en ole Eetun kanssa kovinkaan läheinen. Tulemme ns. vain toimeen keskenämme. En tiedä hänen kavereistaan tai elämästään juurikaan mitään muuta kuin vain sen mitä hän saattaa mainita ohimennen. Toisin sanoen lähimmäisen rakkaus ei ole ollut itsestäänselvyys tai päälimmäisenä mielessä aina, vaikka pitäisi.

Nyt kesäkuussa 2015 veljeni oli parin kaverinsa kanssa Myyrmäessä longboardeillaan ja hengailivat ulkona keskenään pitämällä hauskaa (alkoholi ei kuulunut heidän porukkaansa sillä hetkellä), kunnes paikalle tuli pari ulkomaalaista miestä (todella humalassa) jotka pyysivät Eetulta ja hänen kaveriltaan lainaan heidän longboard lautojaan, mutta koska epäilemättä kukaan ei haluaisi varmastikkaan lainata känniselle ihmiselle kallista lautaansa joten Eetu ja hänen kaverinsa kieltäytyivät lainapyynnöstä. Ulkomaalaisia ei miellyttänyt vastaus ja he suuttuivat ja pahoinpitelivät veljeni. Veljeni joka ei ikimaailmassa löisi takaisin ketään, pahoinpideltiin. Pointtini tapahtumassa on se, että ensimmäistä kertaa itkin kun kuulin veljelleni sattuneen jotain. Olin huolissani, peloissani ja ahdistunut. Miksi vasta nyt? Siinähän olisi voinut käydä miten vain, ja se olisi voinut olla jo liian myöhäistä. Tottakai perheeni on minulle rakas, jos kuulostin välinpitämättömältä perheeni suhteen, mutte ei, en tarkoita tällä sitä. Taarkoitan että kun tuntee ihmisen kenelle sattuu jotain tuonkaltaista, kokee että JUURI HÄN ei ikinä elämässään olisi ansainnut sellaista kohtelua.

Kyllä sitä kiittää suurempaa voimaa herätyksestä, ja siitä ettei Eetulle sattunut mitään vakavaa.

- Venla